Kapinaa

- Taas sä oot ostanut uusia vaatteita! mutsi valitti mulle.
Mua ei paljon napannut, vaan suljin vaatekappini oven mutsin nenän edestä niin vauhdikkaasti, että kaapin ovessa komeileva Robert Pattinsonin meinasi irrota.
- Ei kuulu sulle, mihin mä rahojani laitan! mä vastasin koppavasti takaisin, - Omat ovat rahani.
Hetken aikaa tuijotimme toisiamme silmiin. Sitten mutsi avasi taas ison suunsa:
- Kyllä se vaan kuule mulle kuuluu. Minähän sulle viikkorahan maksan.
Tuli taas hiljaista. Olisin halunnut lisätä jotain nasevaa, mutta pelkäsin saavani taas arestia. Se olisi ollut jo kolmas kerta tämän kuun sisällä.

Mutsi lähti pois. Mä menin laittamaan huoneeni oven lukkoon, kaivoin sänkyni alta esiin Hello Kitty -rasian ja avasin ikkunan. Hello Kitty -rasia kätki sisäänsä kaksi röökiä, joista toisen mä vedin siitä mun avonaisesta ikkunasta. Toinen sai vielä jäädä säästöön odottamaan sopivaa hetkeä.

Päästän irti

Miksi minä tein niin? Miksi minä edes päästin hänet lähelleni? Kaikki olikin aivan liian hyvää ollakseen totta! Miksi olin niin tyhmä ja ajattelematon?!? Päässäni pyörivät kysymykset jatkoivat vain kulkuaan kuin päättymätön karuselli. Alkoi jo tehdä pahaakin, vaikka istuin puiston penkillä. Sydämeni pomppoili niin kovaa, että en enää tuntenut sitä. Olisin voinut oksentaa. Tyhmä, tyhmä, tyhmä minä! Tunsin itseni niin idiootiksi ja yksinäiseksi. Olin ruma ja olematon, aivan kuin mätä luumu, jota kukaan ei halua edes koskea.

Ohitseni käveli iljettävä läski, pervolta rekkakuskilta näyttävä mies, joka katsoi minua pitkään. Näytin hänelle kansainvälistä sormimerkkiä. Tiesin, että minun olisi pakko rauhoittua. Hengitin pari rauhallista vetoa sisään… ja ulos… sisään… ja ulos. Nousin ylös ja lähdin kävelemään puiston pientä polkua pitkin. Sora rouskui kenkieni alla ja olkalaukussani oleva valokuva-albumi painoi ikävästi selkääni terävällä kulmallaan. En kuitenkaan välittänyt pienestä kivusta, se itseasiassa tuntui jopa helpottavan.

Kesä oli mennyt nopeasti, liiankin nopeasti. Elokuu oli juuri vaihtunut syyskuuksi, joka oli tuonut mukanaan myrskyt ja sateet. Kesän vaihtuessa syksyyn myös minun elämääni oli tullut myrsky, oikea pyörremyrsky. Se oli laittanut kaiken taas uusiksi. Kesä oli niin ihana, enkä voinut ymmärtää, miten näin pääsi käymään, vaikka olisihan minun pitänyt arvata, ettei tämä tunne olisi voinut kestää loputtomiin. Syksyn tuoma välimatka oli muuttunut karikoksi, josta emme selvinneet yhdessä.

Tapasin hänet jo keväällä. Olin hakenut kesätyöpaikkaa eräästä kirjanpitotoimistosta, joka sijaitsi Helsingissä. Olin jo pitkään ja kipeästi halunnut päästä pois Rovaniemen pienistä piireistä ja vihdoinkin olin tehnyt jotain sen asian eteen. Muistan vieläkin, kun haastattelun jälkeen istuin kahvilla Bulevardin ja Mannerheimintien kulmassa sijaitsevassa kahvilassa ja näin hänet ensimmäisen kerran. Sitä en varmasti koskaan tule unohtamaan, vaikka toivoisinkin. Hän oli niin kaunis ja komea: Hänen silmänsä siristyivät hymyillessä, aivan kuin Mentalist-sarjan Patrick Janen silmät siristyvät. Hän hymyili minulle ja hänen ulkoinen olemuksensa vangitsi minut kuin valo, joka vangitsee pimeyden. Olin myyty. Ja olin myös tyhmä, kun tein aloitteen.

Minä sain kuin sainkin sen kesätyöpaikan ja sain myös hänet. Muutin kesän ajaksi Helsinkiin ja ajattelin eläväni unelmaani. Samuli Edelmannin ja Sanin yhteinen kappale ”Tuhat yötä” kuvailee parhaiten hetkiä, jotka vietin hänen kanssaan:

”Paikoilleni tähän jään iltapäivään lämpimään.

Hetket tunneiksi muuttuu.

Rannoilla laiturit aalloissa keinuu,

laivoja ootan taas.

Tuulen suutelevan nään kallioitaan pidempään.

Minä kuiskauksen kuulen.

Onnellinen olen jo sinut nään.

Tuhannen yötä kanssasi valvon

yön salamoissa mertasi palvon.

Tuhannen yötä kanssasi valvon.

Yön salamoissa mertasi palvon.

Tahdon nukahtaa.”

Ikuistin suurimman osan näistä ihanista hetkistä kamerallani, sillä halusin aina ja ikuisesti muistaa ne. Tein jopa niistä albumin, joka nyt kävellessäni painaa edelleen selkääni, muistuttaen olemassaolostaan. 

Saavun puiston puiselle sillalle, joka kaartuu Kemijoen sivuhaaran yli. Pysähdyn sillan puoliväliin, sillä tämän pidemmälle minun ei tarvitse enää mennä. Avaan olkalaukkuni ja kaivan esiin valokuva-albumin. Selaan sen läpi vielä viimeisen kerran. Selailun jälkeen huokaisen ja hengitän taas pari kertaa sisään… ja ulos… sisään… ja ulos. Haukkaan vielä hätäisesti happea ja suljen silmäni. Käteni vievät albumin sillan kaiteen yli ja sisältäni kuuluu äänetön kiljahdus, kun irrotan otteeni. Albumi häviää joen siniseen kuohuun, ikuisiksi ajoiksi. Se on nyt poissa, samoin kuin hän on poissa minun elämästäni, ikuisesti.

Ennen, nyt ja tulevaisuudessa

”Linut laulele kauniisti puusa.

Puusa vity linut.”

Näin kirjoitti kuusivuotias, vaaleahiuksinen tyttö, joka ilmeisesti kuvitteli jo silloin runoilevansa kuin Runeberg. Vuosi oli tuolloin 1994 ja se tyttö olin minä, Minna. Juuri tuollaiset runot olivat silloin bravuureitani ja voitte kuvitella, että niitä runoja ei ole vain yksi tai kaksi kappaletta… niitä on lukemattomia! Onneksi vuosien myötä taitoni ovat kehittyneet, ihan vaikka vain kieliopilliselta kannalta katsottuna.

Alakoulussa opettajani ihmetteli, mistä mielikuvitukseni oikein kumpusi, sillä tarinat, joita ensimmäisillä luokilla kirjoitettiin, olivat opettajani mielestä normaalia värikkäämpiä ja tapahtumarikkaampia. Äitini olettaa tänäkin päivänä, että syynä olivat fantasiakirjat, joita hän luki minulle jo silloin, kun olin vielä täysihoidossa hänen vatsassaan. Äidithän ovat aina oikeassa.

Vuosien mittaan, yläkouluikään mennessä, taitoni kuitenkin pääsivät ruostumaan ja mielikuvitukseni koki pahan laman. Syynä tähän taisi olla äärettömän vaikea murrosikä – äiti, anteeksi siitä–. Muistan silti hyvin, kuinka kipinä kirjoittamiseen taas syttyi, kun otin yhdeksännellä luokalla valinnaisaineeksi koulun verkkolehden toimittamisen. Hyvä palaute ja kannustus toivat itsetuntoa ja kirjoittamisesta tuli tavallaan uusi harrastus, joka oli hyvää vastapainoa kilpatanssille. Siitä asti kirjoittaminen on kuulunut elämääni aina jollain tavalla.

Tällä hetkellä olen päässyt hieman jyvälle itsestäni ja varsinkin tavastani kirjoittaa. Toivoisin kuitenkin oppivani yhä enemmän ja saamaan teksteihini enemmän sitä jotain, joka tuntuisi minulta. Haluaisin, että pystyisin luomaan erilaisia tunnetiloja tekstieni lukijoille ja saada heidät OIKEASTI tuntemaan sanojeni tarkoituksen. Uskon, että minulla on nyt tällä kurssilla mahdollisuus saada ulottuvuutta ja värikkyyttä kirjoittajapersoonaani, joka vielä kuitenkin pääasiallisesti piilottelee itseään pinnan alla. En pelkää kirjoittamista, mutta pelkään, että tekstini eivät kiinnosta. Se olisi kamalinta, mitä voisin palautteeksi saada. En kuitenkaan odota itseltäni liikoja, kuten normaalisti teen, vaan annan itselleni nyt aikaa opetella ja kokeilla rajojani. Pikemmittä puheitta: Let’s get the party started!