Kone kaartui hieman. Tunsin sen, sillä upposin syvemmälle istuimeni oikeaan reunaan. Minä raotin silmiäni ja näin alapuolellani tilkkupeiton, jonka pienet palaset olivat parsittu yhteen harmaalla langalla. Niin pieniltä pellot näyttivät pilvistä katsottuna. Tuolta jostain tilkkutäkkien seasta minä löytäisin siskoni.
Haaveiluni keskeytti ystävällinen ääni: ”Aloitamme laskeutumisen. Olkaa hyvä ja kiinnittäkää turvavyönne.” Huokaisin helpotuksesta, sillä tämä oli ensimmäinen kertani lentokoneessa. Tunsin oloni hyvin avuttomaksi yläilmoissa. Kohta kuitenkin saisin taas tuntea maan jalkojeni alla. En kylläkään tutun ja turvallisen Suomen, vaan Saksan maan.
Olimme laskeutuneet Frankfurtin lentokentälle. En ollut ikinä eläessäni nähnyt niin paljon ihmisiä yhdellä kertaa. Kun tuijotti tyhjyyteen, silmissä vain vilisi hahmoja muurahaisten lailla. Kaikki olivat liikkeellä ja liike ei pysähtynyt, vaan jatkui vain loputtomiin. Myös häly oli aikamoinen.
Olin onnellinen, kun löysin oikean bussin, joka veisi minut hotellille. Vaikka olin juuri istunut koneessa muutaman tunnin, olin silti iloinen päästessäni istumaan bussin penkkiin. Kohta pääsisin huilaamaan.
Kaivoin käsilaukustani kalenterini, jonka välissä pidin siskoni kuvaa. Olin vasta nyt äidin poismenon jälkeen löytänyt kaikki ne minulle osoitetut kirjeet. Jokaisesta kirjeestä äiti oli repinyt ainakin Saran osoitteen pois. Osa kirjeistä oli myös kastunut ja muste täysin suttaantunut. Minulla oli johtolankana vain tämä kuva. Siinä Sara poseerasi hymyillen kameralle joidenkin suurien ja koristeellisten ovien edessä. Kuva ei ollut vanha, ehkä vuoden tai kaksi. En kuitenkaan ollut nähnyt siskoani kymmeneen vuoteen. Katselin kuvaa hyvin tarkasti, painaen mieleeni kaikki hänen kasvojensa piirteet ja yksityiskohdat, jotta tunnistaisin hänet. Kunhan vain ensin löytäisin hänet.
Peitin korvani käsilläni ja huusin: ”Älkää tapelko!” Äänet lakkasivat. Kuulin, kun Sara koputti huoneeni oveen. Samalla kuulin äidin kilistelevän pullokaappinsa pulloja. Hän kävi kaapilla usein. Selitti vain, että hän tarvitsi lääkettä, mutta minä en ollut tyhmä. Sara astui huoneeseeni ja istahti viereeni sängylle. Hän halasi minua pitkään. Sen jälkeen hän katsoi minuun vetisin silmin ja sanoi: ”Kun vain voit, tule luokseni. Äläkä unohda minua. Kun olet aikuinen, ymmärrät valintani paremmin. Minä kirjoitan sinulle joka viikko.” Sitten hän nousi ja poistui huoneesta sulkien oven perässään. Pian kuulin, kuinka ulko-ovi kävi. Kuulin myös, kuinka lasipullo rikkoutui olohuoneessa.
Hotellini parvekkeelta avautui suuren kaupungin maisema. En ikinä ollut nähnyt niin korkeita taloja, paitsi tietenkin televisiossa. Olin itsekin kovin korkealla, mutta en halunnut ajatella sitä ja siksi tuijotinkin taas tyhjyyteen. Lentokentällä alkanut liike jatkui täälläkin, kaikki liikkuivat rakennusten välissä pujottelevilla teillä.
En koskaan unohda Saran hiuksia. Ne olivat paksut, tuuheat ja kiharat. Juuri sellaiset, jotka olisin halunnut omieni tilalle. Sara kuitenkin vihasi kiharoitaan. Hän suoristi ne aina aamuisin vessan peilin edessä. Muistan, kuinka vessassa tuoksui hiustuotteille aina sen jälkeen, kun Sara oli laittanut hiuksiaan. Se oli hyvä tuoksu ja joskus menin vessaan vain haistellakseni sitä.
Unessani Sara seisoi vessan peilin edessä suoristaen hiuksiaan. En nähnyt hänen kasvojaan ja otin askeleen lähemmäksi. ”Sara?” minä kuiskasin hiljaa kysyvästi. Sara kääntyi, mutta hänen kasvonsa olivat mädät. Madot kiemurtelivat hänen nenässään ja silmät olivat harmaan kalvon peitossa. Hänen ihonsa oli kalmankalpea ja limainen. Hänen kädessään oleva suoristusrauta alkoi piipittää ja savuta. Ääni oli korvia vihlova. Saran käsi alkoi sulaa.
Havahduin herätyskelloni piipitykseen. Otsallani oli hikikarpaloita. Oli aamu. Olin Saksassa. Tänään oli ensimmäinen etsintäpäivä. Olin hieman järkyttynyt unestani. Mitä jos Sara olisikin kuollut ja uneni yritti kertoa sitä minulle. Olisiko Sara voinut saada vaikka sähköiskun suoristusraudastaan?
Lähdin aamiaiselle. Miniläppäri ja kalenteri mahtuivat sopivasti käsilaukkuuni. Ajattelin tutkia aluetta netin avulla hieman paremmin. Hankkisin kaikkien maistraattien ja muiden paikkojen osoitteita, jotta voisin ehkä selvittää Saran olinpaikan. Toivottavasti hän sentään asuisi vielä Saksassa.
Syödessäni paahtoleipääni, ohitseni käveli erittäin komea miestarjoilija, hidastaen kohdallani. Täälläkin ihmiset näyttivät olevan uteliaita. Mutta eipä se haitannut, ei kukaan täällä minua tuntisi. Pian sama tarjoilija käveli uudelleen ohitseni. Huomasin hänen katseensa osuvan Saran valokuvaan. Se selvästi kiinnosti häntä. Kolmannella kerralla minulla alkoi kiehua. Eikö ihmisellä saanut olla ruokarauhaa? Tarjoilija ehkä huomasi närkästykseni ja alkoi puhua minulle osoittaen Saran kuvaa. En ymmärtänyt sanaakaan Saksaa.
”Sorry, I don’t speak German,” minä sanoin hänelle
”Aah, ok,” hän sanoi ja jatkoi: ”The girl in the picture looks like you. Is she your mother?” Hänellä oli niin ihana saksalaisaksentti.
“No, she’s my sister,” sönkötin hämilläni. En tiennyt, että meissä olisi niin paljon samaa näköä.
”Really? You look almost the same. But you are much more beautiful.”
Tunsin kuinka puna nousi kasvoilleni. “Öhhmm,” yritin sanoa jotain, mutta mitään ei tullut ulos.
”Hahahah, it was a compliment,” hän nauroi. “Well, are you going there?”
“Going where?” olin taas hämilläni.
”To Cologne. This picture was taken there. Those doors are the doors of the Cologne’s cathedral,” hän selitti osoittaen kuvaa. Hän tulkitsi minut taas oikein ja totesi kysyvästi: “You didn’t know that?”
”No I didn’t.”
Matkalla Kölniin soimasin itseäni, kun en ollut tajunnut noin hyvää vihjettä kuvasta. Tietysti se oli otettu Kölnissä, tuomiokirkon ovilla. Kyseinen tuomiokirkkohan on yksi maailman tunnetuimmista maamerkeistä. Argh, olin vain nähnyt kuvassa siskoni ja hänen hiuksensa. Niin minun tapaistani! Nyt kuitenkin olin matkalla oikeaan suuntaan, toivottavasti.
Mieleni kuitenkin tulvi epävarmuutta. Miten minä löydän hänet? Mitä jos hän on muuttanut pois? Tai kuollut, niin kuin uneni enteili? Muistaisiko hän minua enää? Haluaisiko hän edes muistaa? Mitä jos en löytäisikään häntä? Mitä jos ovet eivät liittyneetkään Saran asuinalueeseen? En tiedä, teinkö oikein, kun päätin lähteä etsimään siskoani Saksan neljänneksi suurimmasta kaupungista.
Kölnin maisemat rentouttivat mieltäni. Rein virtasi kauniina ja auringon säteet sinkoilivat sen pinnasta välkkyen. Vaikka kaupunki oli suuri, se oli silti hämmentävän kaunis. Ihmisetkin näyttivät iloisilta ja se tarttui myös minuun. Ehkä tähän oli syynsä, että olin ajautunut tänne. Olin varma siitä.
Astelin sisälle maistraattiin. Henkilökunta oli hyvin ystävällistä. Nuori tumma nainen palveli minua. Kerroin hänelle tilanteeni ja näytin Saran kuvaa. Nainen vahvisti, että ovet todellakin olivat Kölnin tuomiokirkon. Heitin mielessäni kärrynpyörän. Olin siis oikeilla jäljillä. Annoin Saran nimen naiselle ja pyysin häntä katsomaan, löytyisikö ketään vastaavaa. Ei osumia. Mikä pettymys! Nainen kysyi, muistanko syntymäaikaa. Eih, miten voisin muistaa? Kaivelin muistiani. Milloin Saran syntymäpäiviä vietettiin? Apua! Sitten muistin! Se oli Hermannin nimipäivänä! Muistan, kun olin pieni ja Sara väitti kivenkovaa tuntevansa Sirkuspelle Hermannin, koska heillä oli merkkipäivä samana päivänä, eli 12. kesäkuuta. Saran syntymävuosi oli varmasti 1980. Nainen näppäili tiedot koneelle ja nosti hymyilevän katseensa minuun. Yksi osuma löytyi nimellä Sarah Hunke. Sydämeni hakkasi. Voisiko hän olla minun siskoni?
Pyörittelin osoitelappua kädessäni. Sisälläni kiehui iloa ja epävarmuutta. Olinko valmis tähän? Suljin silmäni, hengitin syvään ja hyppäsin taksiin.
Matka ei ollut pitkä. Kuljettaja osoitti minulle oikean talon. Se oli valkoinen kivitalo. Pihassa oli pieniä ruukkupensaita ja koristekiviä. Sydämeni tykytti, jalkani tärisivät, suutani kuivasi ja käteni hikoilivat kun astuin lähemmäs ovea. ”HUNKE” luki oven nimikyltissä. Oven vasemmalla puolella oleva ovikello veti sormeani puoleensa. Pidättelin hengitystäni samalla, kun painoin ovikellon pyöreää nappulaa. Kuulin askelia. Otin pari askelta taaksepäin. Oven kahva painui alas ja ovi aukesi. Suorahiuksinen nainen katsoi silmiini hyvin epätodellinen ilme kasvoillaan. Samalla, kun nainen purskahti kyyneliin, sisältä kantautui nenääni tuttu hiustuotteiden tuoksu.
