Hajujälki

Kone kaartui hieman. Tunsin sen, sillä upposin syvemmälle istuimeni oikeaan reunaan. Minä raotin silmiäni ja näin alapuolellani tilkkupeiton, jonka pienet palaset olivat parsittu yhteen harmaalla langalla. Niin pieniltä pellot näyttivät pilvistä katsottuna. Tuolta jostain tilkkutäkkien seasta minä löytäisin siskoni.

Haaveiluni keskeytti ystävällinen ääni: ”Aloitamme laskeutumisen. Olkaa hyvä ja kiinnittäkää turvavyönne.” Huokaisin helpotuksesta, sillä tämä oli ensimmäinen kertani lentokoneessa. Tunsin oloni hyvin avuttomaksi yläilmoissa. Kohta kuitenkin saisin taas tuntea maan jalkojeni alla. En kylläkään tutun ja turvallisen Suomen, vaan Saksan maan.

Olimme laskeutuneet Frankfurtin lentokentälle. En ollut ikinä eläessäni nähnyt niin paljon ihmisiä yhdellä kertaa. Kun tuijotti tyhjyyteen, silmissä vain vilisi hahmoja muurahaisten lailla. Kaikki olivat liikkeellä ja liike ei pysähtynyt, vaan jatkui vain loputtomiin. Myös häly oli aikamoinen. 

Olin onnellinen, kun löysin oikean bussin, joka veisi minut hotellille. Vaikka olin juuri istunut koneessa muutaman tunnin, olin silti iloinen päästessäni istumaan bussin penkkiin. Kohta pääsisin huilaamaan.

Kaivoin käsilaukustani kalenterini, jonka välissä pidin siskoni kuvaa. Olin vasta nyt äidin poismenon jälkeen löytänyt kaikki ne minulle osoitetut kirjeet. Jokaisesta kirjeestä äiti oli repinyt ainakin Saran osoitteen pois. Osa kirjeistä oli myös kastunut ja muste täysin suttaantunut. Minulla oli johtolankana vain tämä kuva. Siinä Sara poseerasi hymyillen kameralle joidenkin suurien ja koristeellisten ovien edessä. Kuva ei ollut vanha, ehkä vuoden tai kaksi. En kuitenkaan ollut nähnyt siskoani kymmeneen vuoteen. Katselin kuvaa hyvin tarkasti, painaen mieleeni kaikki hänen kasvojensa piirteet ja yksityiskohdat, jotta tunnistaisin hänet. Kunhan vain ensin löytäisin hänet.

Peitin korvani käsilläni ja huusin: ”Älkää tapelko!” Äänet lakkasivat. Kuulin, kun Sara koputti huoneeni oveen. Samalla kuulin äidin kilistelevän pullokaappinsa pulloja. Hän kävi kaapilla usein. Selitti vain, että hän tarvitsi lääkettä, mutta minä en ollut tyhmä. Sara astui huoneeseeni ja istahti viereeni sängylle. Hän halasi minua pitkään. Sen jälkeen hän katsoi minuun vetisin silmin ja sanoi: ”Kun vain voit, tule luokseni. Äläkä unohda minua. Kun olet aikuinen, ymmärrät valintani paremmin. Minä kirjoitan sinulle joka viikko.” Sitten hän nousi ja poistui huoneesta sulkien oven perässään. Pian kuulin, kuinka ulko-ovi kävi. Kuulin myös, kuinka lasipullo rikkoutui olohuoneessa.

Hotellini parvekkeelta avautui suuren kaupungin maisema. En ikinä ollut nähnyt niin korkeita taloja, paitsi tietenkin televisiossa. Olin itsekin kovin korkealla, mutta en halunnut ajatella sitä ja siksi tuijotinkin taas tyhjyyteen. Lentokentällä alkanut liike jatkui täälläkin, kaikki liikkuivat rakennusten välissä pujottelevilla teillä.

En koskaan unohda Saran hiuksia. Ne olivat paksut, tuuheat ja kiharat. Juuri sellaiset, jotka olisin halunnut omieni tilalle. Sara kuitenkin vihasi kiharoitaan. Hän suoristi ne aina aamuisin vessan peilin edessä. Muistan, kuinka vessassa tuoksui hiustuotteille aina sen jälkeen, kun Sara oli laittanut hiuksiaan. Se oli hyvä tuoksu ja joskus menin vessaan vain haistellakseni sitä.

Unessani Sara seisoi vessan peilin edessä suoristaen hiuksiaan. En nähnyt hänen kasvojaan ja otin askeleen lähemmäksi. ”Sara?” minä kuiskasin hiljaa kysyvästi. Sara kääntyi, mutta hänen kasvonsa olivat mädät. Madot kiemurtelivat hänen nenässään ja silmät olivat harmaan kalvon peitossa. Hänen ihonsa oli kalmankalpea ja limainen. Hänen kädessään oleva suoristusrauta alkoi piipittää ja savuta. Ääni oli korvia vihlova. Saran käsi alkoi sulaa. 

Havahduin herätyskelloni piipitykseen. Otsallani oli hikikarpaloita. Oli aamu. Olin Saksassa. Tänään oli ensimmäinen etsintäpäivä. Olin hieman järkyttynyt unestani. Mitä jos Sara olisikin kuollut ja uneni yritti kertoa sitä minulle. Olisiko Sara voinut saada vaikka sähköiskun suoristusraudastaan?

Lähdin aamiaiselle. Miniläppäri ja kalenteri mahtuivat sopivasti käsilaukkuuni. Ajattelin tutkia aluetta netin avulla hieman paremmin. Hankkisin kaikkien maistraattien ja muiden paikkojen osoitteita, jotta voisin ehkä selvittää Saran olinpaikan. Toivottavasti hän sentään asuisi vielä Saksassa. 

Syödessäni paahtoleipääni, ohitseni käveli erittäin komea miestarjoilija, hidastaen kohdallani. Täälläkin ihmiset näyttivät olevan uteliaita. Mutta eipä se haitannut, ei kukaan täällä minua tuntisi. Pian sama tarjoilija käveli uudelleen ohitseni. Huomasin hänen katseensa osuvan Saran valokuvaan. Se selvästi kiinnosti häntä. Kolmannella kerralla minulla alkoi kiehua. Eikö ihmisellä saanut olla ruokarauhaa? Tarjoilija ehkä huomasi närkästykseni ja alkoi puhua minulle osoittaen Saran kuvaa. En ymmärtänyt sanaakaan Saksaa.

”Sorry, I don’t speak German,” minä sanoin hänelle

”Aah, ok,” hän sanoi ja jatkoi: ”The girl in the picture looks like you. Is she your mother?” Hänellä oli niin ihana saksalaisaksentti.

“No, she’s my sister,” sönkötin hämilläni. En tiennyt, että meissä olisi niin paljon samaa näköä.

”Really? You look almost the same. But you are much more beautiful.”

Tunsin kuinka puna nousi kasvoilleni. “Öhhmm,” yritin sanoa jotain, mutta mitään ei tullut ulos.

”Hahahah, it was a compliment,” hän nauroi. “Well, are you going there?”

“Going where?” olin taas hämilläni.

”To Cologne. This picture was taken there. Those doors are the doors of the Cologne’s cathedral,” hän selitti osoittaen kuvaa. Hän tulkitsi minut taas oikein ja totesi kysyvästi: “You didn’t know that?”

”No I didn’t.”

Matkalla Kölniin soimasin itseäni, kun en ollut tajunnut noin hyvää vihjettä kuvasta. Tietysti se oli otettu Kölnissä, tuomiokirkon ovilla. Kyseinen tuomiokirkkohan on yksi maailman tunnetuimmista maamerkeistä. Argh, olin vain nähnyt kuvassa siskoni ja hänen hiuksensa. Niin minun tapaistani! Nyt kuitenkin olin matkalla oikeaan suuntaan, toivottavasti.

Mieleni kuitenkin tulvi epävarmuutta. Miten minä löydän hänet? Mitä jos hän on muuttanut pois? Tai kuollut, niin kuin uneni enteili? Muistaisiko hän minua enää? Haluaisiko hän edes muistaa? Mitä jos en löytäisikään häntä? Mitä jos ovet eivät liittyneetkään Saran asuinalueeseen? En tiedä, teinkö oikein, kun päätin lähteä etsimään siskoani Saksan neljänneksi suurimmasta kaupungista.

Kölnin maisemat rentouttivat mieltäni. Rein virtasi kauniina ja auringon säteet sinkoilivat sen pinnasta välkkyen. Vaikka kaupunki oli suuri, se oli silti hämmentävän kaunis. Ihmisetkin näyttivät iloisilta ja se tarttui myös minuun. Ehkä tähän oli syynsä, että olin ajautunut tänne. Olin varma siitä.

Astelin sisälle maistraattiin. Henkilökunta oli hyvin ystävällistä. Nuori tumma nainen palveli minua. Kerroin hänelle tilanteeni ja näytin Saran kuvaa. Nainen vahvisti, että ovet todellakin olivat Kölnin tuomiokirkon. Heitin mielessäni kärrynpyörän. Olin siis oikeilla jäljillä. Annoin Saran nimen naiselle ja pyysin häntä katsomaan, löytyisikö ketään vastaavaa. Ei osumia. Mikä pettymys! Nainen kysyi, muistanko syntymäaikaa. Eih, miten voisin muistaa? Kaivelin muistiani. Milloin Saran syntymäpäiviä vietettiin? Apua! Sitten muistin! Se oli Hermannin nimipäivänä! Muistan, kun olin pieni ja Sara väitti kivenkovaa tuntevansa Sirkuspelle Hermannin, koska heillä oli merkkipäivä samana päivänä, eli 12. kesäkuuta. Saran syntymävuosi oli varmasti 1980. Nainen näppäili tiedot koneelle ja nosti hymyilevän katseensa minuun. Yksi osuma löytyi nimellä Sarah Hunke. Sydämeni hakkasi. Voisiko hän olla minun siskoni?

Pyörittelin osoitelappua kädessäni. Sisälläni kiehui iloa ja epävarmuutta. Olinko valmis tähän? Suljin silmäni, hengitin syvään ja hyppäsin taksiin.

Matka ei ollut pitkä. Kuljettaja osoitti minulle oikean talon. Se oli valkoinen kivitalo. Pihassa oli pieniä ruukkupensaita ja koristekiviä. Sydämeni tykytti, jalkani tärisivät, suutani kuivasi ja käteni hikoilivat kun astuin lähemmäs ovea. ”HUNKE” luki oven nimikyltissä. Oven vasemmalla puolella oleva ovikello veti sormeani puoleensa. Pidättelin hengitystäni samalla, kun painoin ovikellon pyöreää nappulaa. Kuulin askelia. Otin pari askelta taaksepäin. Oven kahva painui alas ja ovi aukesi. Suorahiuksinen nainen katsoi silmiini hyvin epätodellinen ilme kasvoillaan.  Samalla, kun nainen purskahti kyyneliin, sisältä kantautui nenääni tuttu hiustuotteiden tuoksu.

Ikuisesti tanssija

Tänään mä huomasin Mariiassa sen muutoksen, josta se on aina hysteerisesti selittänyt. Mä selasin vanhoja bilekuvia ja vastaan tuli otos, jossa Mariia posettaa farkkuminarissa ja mustassa niskalenkkitopissa. Siinä kuvassa sen reidet oli oikeesti isot ja lihaksikkaat. Ei nyt mitkää muskelit, mut sellaset voimakkaat. Ja sit se sen rinta- ja hartiaseutu oli siinä kuvassa jotenkin... öö... massiivisempi. Kyl mä sen oon huomannu jo aikaa sitte, kuinka kankee siit on tullu, verrattuna siis vedän-spakaatin-kylmiltäni-Mariiaan, mut en mä oo tajunnu, kuinka paljon se on ulkonäöllisesti muuttunu pienemmäksi ja sirommaksi. Musta se on aina ollu mee työpaikan pikku-Marsu, mun hyvä ystävä. Kuitenkin siinä kuvassa on se sama Mariia. Sen ryhti on edelleen yhtä hyvä ja ylväs ja jalat on aina aseteltu niin kauniisti, kuten siinä kuvassakin. Jotenkin huvittavaa, että mä tunnistaisin Mariian jo kymmenien metrien päästä pelkästä sen kävelytyylistä. Vaikka se on nyt muuttunut, niin kaikki toi kehonkieli tekee siitä ikuisesti tanssijan.

Mä kuulin Mariian olevan tulossa henkilökunnan pukkariin jo silloin, ku se astu rappukäytävään. "Kip kap, kip kap", sen korot toistivat kivaa soinnullista rytmiä. Pukuhuoneen ovi kävi: jep, se oli Marsu.
-Moro! mä huusin, mut normaalista poiketen sain vastauksesti vain vaisun moin. -Mitä nyt? Onks kaikki hyvin? mä kysyin.
Marsu nielas pari kertaa ja katsoi mua vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan ja ääni väristen se sanoi:
-Mul oli tänää viimiset treenit Tommin kanssa. Heti sen perään Marsun poskea pitkin alkoi valumaan kyyneleitä. Se keräs itseään hetken ja jatkoi: -Tommi on saanu opiskelupaikan Espoosta. Me lopetettiin meen ura nyt sitten tähän.
Mä en voinu muuta ku halata Marsuu.

Työpäivä meni ihan normaalisti. Marsu hymyili koko päivän, mutta mä näin, että sisimmässään se jatkoi itkemistä. Mulla ei ollut kiire kotiin töiden jälkeen, joten pyysin Marsuu juomaan mun kans yhdet sidukat. Se varmasti halus vähän jutella.

Jääpalat vaan kilisi lasissa, kun Marsu kittas kunnon kulauksen siideristään. Se huokaisi ja aloitti:
-Siinä meni 13 vuoden työ. Mut ehkä mun elämän kuuluu mennä eteenpäin. Harva ihminen pystyy läpi elämänsä harrastamaan, Marsu sepitti. Mä yritin olla rohkaseva:
-Nii just, kyl sul viel vuosii on jäljellä harrastukselle. Nyt vaan nautit elämästä.
-Mut mä niin nautin tanssista, se on mun elämä, Marsu tokas heti mun perään pieni epätoivon hiven äänesään.
-No sit hei uutta parii kalastelemaan, mä sanoin -Ei se niin vaikeeta voi olla.
Multa jäi melkein lause kesken, ku Marsu hyökkäs sanoillaan:
-Ei se ole niin helppoa! En mä löydä Porista sellaista miesparia, joka tanssis samalla tasolla ja olis samat tavotteet!
-Okei okei, ei sitte, mut sun on nyt vaan hyväksyttävä tosiasiat, mä rauhottelin.-Nyt ainakin pääset kaikkiin henkilökunnan kekkereihinkin, kun ei oo treenejä joka arki-ilta tai kisoja viikonloppuisin. Eikä sun tarvi joka viikonlopun jälkeen selittää asiakkaille, ettei sun rusketus oo peräisin miltään rantalomalta.
Mun rauhottelut pelasti sen hetken, Marsu jopa vähän naurahtikin mun jutuille, mut ei se pahaa mieltään unohtanut.

Kesä kääntyi syksyyn ja syksy talveen. Mä olin saanut houkuteltua Marsun mun kanssa joogaan, mut ei se siitä innostunut. Ei se ollut innostunut seinäkiipeilystäkään eikä uinnista. Kaikkii helppoja harrastuksii mä olin käyny kokeilees sen kanssa, mutta ei niin ei. Mua alko jo vähän ärsyttämäänkin sen asenne. Jokaisissa henksubailuissa pienessä pöhnässä se sepitti, kuinka sen elämä oli muuttunut tanssin loppumisen myötä ja miten se itte oli muuttunut. Se esitteli paitoja, jotka ennen oli istunut sen päällä, mutta jotka nyt vain muka roikkuivat sen päällä muodottomasti. Ja farkkuja se esitteli, tai siis sitä, kuinka paljon raisien kohdalle oli tullut tilaa puolessa vuodessa. Ja joka kerta sen piti vähän itkeätihrauttaa sen vanhan elämän muistoksi. Se oli draamaa, jota mä vihasin yli kaiken. Olisi nyt vain iloinen siitä, että sillä oli vapaa-aikaa, jota sillä ei ennen ollut. Moni asia ärsytti mua silloin, mut Marsu oli mun ystävä ja mun oli vaan kestettävä, kyllä se huono aika ohi menisi... toivottavasti.

Siinä sohvalla mä nyt istuin ja tuijotin sitä kuvaa. Niin paljon marsumaisia elementtejä siinä oli, mutta jotain niin paljon erilaistakin, etten tiennyt, mitä sanoa. Ehkä mä nyt ymmärsin muutoksen ja kaiken muunkin.

Vaiheita

En usko, en usko
Tätä ei tapahdu!

---

Minä pelkään, minä pelkään
Pakokauhun vallassa itken.

---

Minä raivoan, minä raivoan
Itsehillintäni kohta menetän!

---

Minä anelen, minä anelen
Nöyränä minä rukoilen.

---

Olen voimaton, olen voimaton
Kuoreeni minä vajoan.

---

Olen valmis, OLEN VALMIS!
Itsekseni minä hymyilen.

Aika tanssia

Kuumuus vain yltyi. Leveät kivikadut hohkasivat kuumuuttaan muodostaen ilmaan väreitä. Ihmiset tuijottivat ja hurrasivat Mayralle. Kaikki hänen ympärillään olevat kasvot olivat hänelle tuntemattomia. Kukaan niistä ihmisistä ei kuulunut hänen kansaansa. Tämä yhteisö oli paljon suurempi ja rikkaampi kuin hänen. Täällä ihmiset asuivat kivirakennelmien sisässä toisin kuin hänen kansansa, joka vaelteli metsissä asuen lehdistä ja eläinten nahoista rakennetuissa teltoissa.  Joka puolelta kantautui rukouksia ja toivoa sisältäviä huudahduksia. Pala nousi Mayran kurkkuun hänen muistaessaan karun totuuden: hänen kansansa oli tuhottu.

Mayra oli puettu agaven kuiduista valmistettuun asuun ja hänen vartaloonsa oli maalattu kauniita symboleita, jotka ylistivät hänelle tuntemattomia jumalia. Hän oli kaunis kuin jumalatar! Mustat pitkät hiukset palmikoituna hän istui maissintähkillä, kukilla ja jalokivillä koristellussa kantotuolissa, jota neljä voimakasta orjaa kantoi hartioillaan sotureiden vahtimana. Hänen perässään kulki pitkä saattue lyhythiuksisia sotureita ja muita ylimyksiä. Viimeisenä perässä tuli jono orjia, joiden kädet oli sidottu tiukasti yhteen. Orjanauha jatkui silmänkantamattomiin, läpi koko kaupungin ja niistä orjista Mayra tunnisti jokaisen. Askel askeleelta he olivat lähempänä temppeliä. 

Mayra ei voinut enää tehdä mitään päästäkseen pois tilanteesta. Hänen olisi kaksi päivää sitten pitänyt piiloutua paremmin, jotta hänen ei tarvitsisi nyt olla tässä. Hänen oli nyt vain kuitenkin alistuttava kohtaloonsa. Häntä pelotti suunnattomasti ja muutama yksinäinen kyynel laskeutui hänen poskeaan pitkin. Hän muisteli vanhempiaan, jotka nyt olivat jo kultaisessa laaksossa jumalien valtakunnassa. Parin päivän tapahtumat vilisivät hänen ajatuksissaan sekavina. Kukaan ei taistelisi hänen puolestaan. Kukaan ei estäisi tapahtuvaa. Kuumuus ja ajatukset saivat hänet melkein tainnuksiin. Kunpa hän voisikin pyörtyä ja olla kokematta tätä! Miksi hänen jumalansa soisi hänelle tämän kohtalon? Hänhän oli ollut aina esimerkillinen ja elänyt jumalan tahdon mukaan. Epätoivo valtasi Mayran, mutta hän tiesi, että hän ei pääsisi pakoon. Hänen jumalansa oli ollut soturikansan jumalia heikompi ja hävinnyt taistelun.

Temppeli oli jo lähellä ja kulkue ohitti soturirivistön. Mayran silmät alkoivat sinkoilla sotilaasta toiseen, etsien sitä yhtä. Häntä ei ollut vaikea löytää, sillä hän seisoi temppelin ensimmäisellä askelmalla, kunniapaikalla. Hänen hiuksensa oli leikattu lyhyeksi. Hänestä oli virallisesti tullut soturi, kun hän oli ottanut ensimmäiseksi vangikseen Mayran, pahimman viholliskansan päällikön tyttären. Mayran ja soturin katseet kohtasivat. Soturi katsoi Mayraa ja pörhisti rintaansa ylpeänä. Mayra käänsi päänsä pois. Hän ei halunnut nähdä enempää.

Kulkue pysähtyi hetkeksi. Mayran vangitsija astui kantotuolin eteen ja lähti johdattamaan saattuetta kohti aurinkoa. Temppelin portaat tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Kantotuolin kohotessa yhä korkeammalle, Mayra rukoili vielä hiljaa rukouksensa. Tuleva ei olisi unta, vaan täyttä totta. Hänen olisi kohdattava se. Armon aneleminen ei auttaisi. Vain itse jumala voisi hänet pelastaa. Sisimmissään hän oli jo kuitenkin hyväksynyt sen, että mitään pelastusta ei tulisi. Hänet oli hylätty.

Mayra ei tiennyt tarkalleen, mitä tuleman piti, mutta hän oli kuullut tarinoita soturikansasta, jonka jumalat olivat ankaria ja nälkäisiä. Temppelin ylätasanteella pappi antoi merkin laskea kantotuoli maahan. Mayra yritti tulkita papin elekieltä, jotta hän ymmärtäisi, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Yhtäkkiä pappi riuhtaisi Mayran ylös kantotuolistaan. Mayraa huimasi. Pappi tönäisi hänet temppelin ylätasanteen reunalle koko kansan nähtäväksi. Hiljaisuus laskeutui kuin salama kirkkaalta taivaalta.

”Haraksatam riuto la ra krusim!” pappi huusi osoittaen tikarillaan taivasta ja kansa vastasi kuorossa saman lauseen lisäten loppuun voitonriemuisen huudon. ”Haraksatam riuto la ra krusim!” pappi huusi uudestaan osoittaen suurta maissintähkäkasaa tämän oikealla puolella. Jälleen kuului kansan riemunhuutoja. Mayra ei ymmärtänyt mitään. Pakokauhu valtasi hänet. ”Ei nyt, ei nyt, ei nyt”, hän ajatteli. Hän pelkäsi pahinta.

Pappi katsoi Mayraa silmiin. Mayra pelästyi, sillä papin silmissä ei näkynyt sielua. Mayra kuitenkin havahtui, kun hän kuuli oman kansansa kieltä: ”Tanssi!” käski pappi. Mayran sydän hakkasi ja hänen jalkansa olivat kuin muurautuneet kiinni temppeliin, ne eivät liikkuneet. Pakokauhu oli vallannut hänet.”TANSSI!” käski pappi uudelleen, paljon ankarammin. Mayra otti arasti ensimmäiset askeleet, mutta rentoutui sitten. Temppelin juurella oleva kansa oli hiirenhiljaa ja siinä hiljaisuudessa Mayra esitti tanssin soturikansalle ja sen jumalille. Mayra tiesi, loppu olisi lähellä. Hän sulki silmänsä ja tanssi.

Suuria puheita

- Hyi! Miten täälläkin voi haista lanta? Mä niin kuvittelin, että landella olis raikasta ja puhdasta, varsinkin nyt, kun on juhannus ja kaikki...

- Kaikkeen tottuu, senkin hajuherkkä kaupunkilaispoika. Varo, ettei nenäsi syövy.

- Hah, älä yhtään yritä elvistellä, lehmityttö. Tules, niin mä näytän sulle tossa tanssilavalla, mistä meidät kaupunkilaiset on oikein tehty! Ja sen jälkeen voisin näyttää sulle parit juhannustaiat tuolla vähän syrjemmässä...

- Ei tää oikeesti tuu menee niin kuin elokuvissa, joten älä kuvittele itsestäs liikoja. Tanssikutsun otan kyllä vastaan, mutta ne taiat... ne saat käyttää siellä kaupungissas johonkin muuhun kuin muhun.

- Noh, enköhän mä sitten tyydy vaan tähän tanssiin. Siispä... Saanko luvan?

Kapinaa

- Taas sä oot ostanut uusia vaatteita! mutsi valitti mulle.
Mua ei paljon napannut, vaan suljin vaatekappini oven mutsin nenän edestä niin vauhdikkaasti, että kaapin ovessa komeileva Robert Pattinsonin meinasi irrota.
- Ei kuulu sulle, mihin mä rahojani laitan! mä vastasin koppavasti takaisin, - Omat ovat rahani.
Hetken aikaa tuijotimme toisiamme silmiin. Sitten mutsi avasi taas ison suunsa:
- Kyllä se vaan kuule mulle kuuluu. Minähän sulle viikkorahan maksan.
Tuli taas hiljaista. Olisin halunnut lisätä jotain nasevaa, mutta pelkäsin saavani taas arestia. Se olisi ollut jo kolmas kerta tämän kuun sisällä.

Mutsi lähti pois. Mä menin laittamaan huoneeni oven lukkoon, kaivoin sänkyni alta esiin Hello Kitty -rasian ja avasin ikkunan. Hello Kitty -rasia kätki sisäänsä kaksi röökiä, joista toisen mä vedin siitä mun avonaisesta ikkunasta. Toinen sai vielä jäädä säästöön odottamaan sopivaa hetkeä.

Päästän irti

Miksi minä tein niin? Miksi minä edes päästin hänet lähelleni? Kaikki olikin aivan liian hyvää ollakseen totta! Miksi olin niin tyhmä ja ajattelematon?!? Päässäni pyörivät kysymykset jatkoivat vain kulkuaan kuin päättymätön karuselli. Alkoi jo tehdä pahaakin, vaikka istuin puiston penkillä. Sydämeni pomppoili niin kovaa, että en enää tuntenut sitä. Olisin voinut oksentaa. Tyhmä, tyhmä, tyhmä minä! Tunsin itseni niin idiootiksi ja yksinäiseksi. Olin ruma ja olematon, aivan kuin mätä luumu, jota kukaan ei halua edes koskea.

Ohitseni käveli iljettävä läski, pervolta rekkakuskilta näyttävä mies, joka katsoi minua pitkään. Näytin hänelle kansainvälistä sormimerkkiä. Tiesin, että minun olisi pakko rauhoittua. Hengitin pari rauhallista vetoa sisään… ja ulos… sisään… ja ulos. Nousin ylös ja lähdin kävelemään puiston pientä polkua pitkin. Sora rouskui kenkieni alla ja olkalaukussani oleva valokuva-albumi painoi ikävästi selkääni terävällä kulmallaan. En kuitenkaan välittänyt pienestä kivusta, se itseasiassa tuntui jopa helpottavan.

Kesä oli mennyt nopeasti, liiankin nopeasti. Elokuu oli juuri vaihtunut syyskuuksi, joka oli tuonut mukanaan myrskyt ja sateet. Kesän vaihtuessa syksyyn myös minun elämääni oli tullut myrsky, oikea pyörremyrsky. Se oli laittanut kaiken taas uusiksi. Kesä oli niin ihana, enkä voinut ymmärtää, miten näin pääsi käymään, vaikka olisihan minun pitänyt arvata, ettei tämä tunne olisi voinut kestää loputtomiin. Syksyn tuoma välimatka oli muuttunut karikoksi, josta emme selvinneet yhdessä.

Tapasin hänet jo keväällä. Olin hakenut kesätyöpaikkaa eräästä kirjanpitotoimistosta, joka sijaitsi Helsingissä. Olin jo pitkään ja kipeästi halunnut päästä pois Rovaniemen pienistä piireistä ja vihdoinkin olin tehnyt jotain sen asian eteen. Muistan vieläkin, kun haastattelun jälkeen istuin kahvilla Bulevardin ja Mannerheimintien kulmassa sijaitsevassa kahvilassa ja näin hänet ensimmäisen kerran. Sitä en varmasti koskaan tule unohtamaan, vaikka toivoisinkin. Hän oli niin kaunis ja komea: Hänen silmänsä siristyivät hymyillessä, aivan kuin Mentalist-sarjan Patrick Janen silmät siristyvät. Hän hymyili minulle ja hänen ulkoinen olemuksensa vangitsi minut kuin valo, joka vangitsee pimeyden. Olin myyty. Ja olin myös tyhmä, kun tein aloitteen.

Minä sain kuin sainkin sen kesätyöpaikan ja sain myös hänet. Muutin kesän ajaksi Helsinkiin ja ajattelin eläväni unelmaani. Samuli Edelmannin ja Sanin yhteinen kappale ”Tuhat yötä” kuvailee parhaiten hetkiä, jotka vietin hänen kanssaan:

”Paikoilleni tähän jään iltapäivään lämpimään.

Hetket tunneiksi muuttuu.

Rannoilla laiturit aalloissa keinuu,

laivoja ootan taas.

Tuulen suutelevan nään kallioitaan pidempään.

Minä kuiskauksen kuulen.

Onnellinen olen jo sinut nään.

Tuhannen yötä kanssasi valvon

yön salamoissa mertasi palvon.

Tuhannen yötä kanssasi valvon.

Yön salamoissa mertasi palvon.

Tahdon nukahtaa.”

Ikuistin suurimman osan näistä ihanista hetkistä kamerallani, sillä halusin aina ja ikuisesti muistaa ne. Tein jopa niistä albumin, joka nyt kävellessäni painaa edelleen selkääni, muistuttaen olemassaolostaan. 

Saavun puiston puiselle sillalle, joka kaartuu Kemijoen sivuhaaran yli. Pysähdyn sillan puoliväliin, sillä tämän pidemmälle minun ei tarvitse enää mennä. Avaan olkalaukkuni ja kaivan esiin valokuva-albumin. Selaan sen läpi vielä viimeisen kerran. Selailun jälkeen huokaisen ja hengitän taas pari kertaa sisään… ja ulos… sisään… ja ulos. Haukkaan vielä hätäisesti happea ja suljen silmäni. Käteni vievät albumin sillan kaiteen yli ja sisältäni kuuluu äänetön kiljahdus, kun irrotan otteeni. Albumi häviää joen siniseen kuohuun, ikuisiksi ajoiksi. Se on nyt poissa, samoin kuin hän on poissa minun elämästäni, ikuisesti.