Ikuisesti tanssija

Tänään mä huomasin Mariiassa sen muutoksen, josta se on aina hysteerisesti selittänyt. Mä selasin vanhoja bilekuvia ja vastaan tuli otos, jossa Mariia posettaa farkkuminarissa ja mustassa niskalenkkitopissa. Siinä kuvassa sen reidet oli oikeesti isot ja lihaksikkaat. Ei nyt mitkää muskelit, mut sellaset voimakkaat. Ja sit se sen rinta- ja hartiaseutu oli siinä kuvassa jotenkin... öö... massiivisempi. Kyl mä sen oon huomannu jo aikaa sitte, kuinka kankee siit on tullu, verrattuna siis vedän-spakaatin-kylmiltäni-Mariiaan, mut en mä oo tajunnu, kuinka paljon se on ulkonäöllisesti muuttunu pienemmäksi ja sirommaksi. Musta se on aina ollu mee työpaikan pikku-Marsu, mun hyvä ystävä. Kuitenkin siinä kuvassa on se sama Mariia. Sen ryhti on edelleen yhtä hyvä ja ylväs ja jalat on aina aseteltu niin kauniisti, kuten siinä kuvassakin. Jotenkin huvittavaa, että mä tunnistaisin Mariian jo kymmenien metrien päästä pelkästä sen kävelytyylistä. Vaikka se on nyt muuttunut, niin kaikki toi kehonkieli tekee siitä ikuisesti tanssijan.

Mä kuulin Mariian olevan tulossa henkilökunnan pukkariin jo silloin, ku se astu rappukäytävään. "Kip kap, kip kap", sen korot toistivat kivaa soinnullista rytmiä. Pukuhuoneen ovi kävi: jep, se oli Marsu.
-Moro! mä huusin, mut normaalista poiketen sain vastauksesti vain vaisun moin. -Mitä nyt? Onks kaikki hyvin? mä kysyin.
Marsu nielas pari kertaa ja katsoi mua vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan ja ääni väristen se sanoi:
-Mul oli tänää viimiset treenit Tommin kanssa. Heti sen perään Marsun poskea pitkin alkoi valumaan kyyneleitä. Se keräs itseään hetken ja jatkoi: -Tommi on saanu opiskelupaikan Espoosta. Me lopetettiin meen ura nyt sitten tähän.
Mä en voinu muuta ku halata Marsuu.

Työpäivä meni ihan normaalisti. Marsu hymyili koko päivän, mutta mä näin, että sisimmässään se jatkoi itkemistä. Mulla ei ollut kiire kotiin töiden jälkeen, joten pyysin Marsuu juomaan mun kans yhdet sidukat. Se varmasti halus vähän jutella.

Jääpalat vaan kilisi lasissa, kun Marsu kittas kunnon kulauksen siideristään. Se huokaisi ja aloitti:
-Siinä meni 13 vuoden työ. Mut ehkä mun elämän kuuluu mennä eteenpäin. Harva ihminen pystyy läpi elämänsä harrastamaan, Marsu sepitti. Mä yritin olla rohkaseva:
-Nii just, kyl sul viel vuosii on jäljellä harrastukselle. Nyt vaan nautit elämästä.
-Mut mä niin nautin tanssista, se on mun elämä, Marsu tokas heti mun perään pieni epätoivon hiven äänesään.
-No sit hei uutta parii kalastelemaan, mä sanoin -Ei se niin vaikeeta voi olla.
Multa jäi melkein lause kesken, ku Marsu hyökkäs sanoillaan:
-Ei se ole niin helppoa! En mä löydä Porista sellaista miesparia, joka tanssis samalla tasolla ja olis samat tavotteet!
-Okei okei, ei sitte, mut sun on nyt vaan hyväksyttävä tosiasiat, mä rauhottelin.-Nyt ainakin pääset kaikkiin henkilökunnan kekkereihinkin, kun ei oo treenejä joka arki-ilta tai kisoja viikonloppuisin. Eikä sun tarvi joka viikonlopun jälkeen selittää asiakkaille, ettei sun rusketus oo peräisin miltään rantalomalta.
Mun rauhottelut pelasti sen hetken, Marsu jopa vähän naurahtikin mun jutuille, mut ei se pahaa mieltään unohtanut.

Kesä kääntyi syksyyn ja syksy talveen. Mä olin saanut houkuteltua Marsun mun kanssa joogaan, mut ei se siitä innostunut. Ei se ollut innostunut seinäkiipeilystäkään eikä uinnista. Kaikkii helppoja harrastuksii mä olin käyny kokeilees sen kanssa, mutta ei niin ei. Mua alko jo vähän ärsyttämäänkin sen asenne. Jokaisissa henksubailuissa pienessä pöhnässä se sepitti, kuinka sen elämä oli muuttunut tanssin loppumisen myötä ja miten se itte oli muuttunut. Se esitteli paitoja, jotka ennen oli istunut sen päällä, mutta jotka nyt vain muka roikkuivat sen päällä muodottomasti. Ja farkkuja se esitteli, tai siis sitä, kuinka paljon raisien kohdalle oli tullut tilaa puolessa vuodessa. Ja joka kerta sen piti vähän itkeätihrauttaa sen vanhan elämän muistoksi. Se oli draamaa, jota mä vihasin yli kaiken. Olisi nyt vain iloinen siitä, että sillä oli vapaa-aikaa, jota sillä ei ennen ollut. Moni asia ärsytti mua silloin, mut Marsu oli mun ystävä ja mun oli vaan kestettävä, kyllä se huono aika ohi menisi... toivottavasti.

Siinä sohvalla mä nyt istuin ja tuijotin sitä kuvaa. Niin paljon marsumaisia elementtejä siinä oli, mutta jotain niin paljon erilaistakin, etten tiennyt, mitä sanoa. Ehkä mä nyt ymmärsin muutoksen ja kaiken muunkin.