Ikuisesti tanssija

Tänään mä huomasin Mariiassa sen muutoksen, josta se on aina hysteerisesti selittänyt. Mä selasin vanhoja bilekuvia ja vastaan tuli otos, jossa Mariia posettaa farkkuminarissa ja mustassa niskalenkkitopissa. Siinä kuvassa sen reidet oli oikeesti isot ja lihaksikkaat. Ei nyt mitkää muskelit, mut sellaset voimakkaat. Ja sit se sen rinta- ja hartiaseutu oli siinä kuvassa jotenkin... öö... massiivisempi. Kyl mä sen oon huomannu jo aikaa sitte, kuinka kankee siit on tullu, verrattuna siis vedän-spakaatin-kylmiltäni-Mariiaan, mut en mä oo tajunnu, kuinka paljon se on ulkonäöllisesti muuttunu pienemmäksi ja sirommaksi. Musta se on aina ollu mee työpaikan pikku-Marsu, mun hyvä ystävä. Kuitenkin siinä kuvassa on se sama Mariia. Sen ryhti on edelleen yhtä hyvä ja ylväs ja jalat on aina aseteltu niin kauniisti, kuten siinä kuvassakin. Jotenkin huvittavaa, että mä tunnistaisin Mariian jo kymmenien metrien päästä pelkästä sen kävelytyylistä. Vaikka se on nyt muuttunut, niin kaikki toi kehonkieli tekee siitä ikuisesti tanssijan.

Mä kuulin Mariian olevan tulossa henkilökunnan pukkariin jo silloin, ku se astu rappukäytävään. "Kip kap, kip kap", sen korot toistivat kivaa soinnullista rytmiä. Pukuhuoneen ovi kävi: jep, se oli Marsu.
-Moro! mä huusin, mut normaalista poiketen sain vastauksesti vain vaisun moin. -Mitä nyt? Onks kaikki hyvin? mä kysyin.
Marsu nielas pari kertaa ja katsoi mua vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan ja ääni väristen se sanoi:
-Mul oli tänää viimiset treenit Tommin kanssa. Heti sen perään Marsun poskea pitkin alkoi valumaan kyyneleitä. Se keräs itseään hetken ja jatkoi: -Tommi on saanu opiskelupaikan Espoosta. Me lopetettiin meen ura nyt sitten tähän.
Mä en voinu muuta ku halata Marsuu.

Työpäivä meni ihan normaalisti. Marsu hymyili koko päivän, mutta mä näin, että sisimmässään se jatkoi itkemistä. Mulla ei ollut kiire kotiin töiden jälkeen, joten pyysin Marsuu juomaan mun kans yhdet sidukat. Se varmasti halus vähän jutella.

Jääpalat vaan kilisi lasissa, kun Marsu kittas kunnon kulauksen siideristään. Se huokaisi ja aloitti:
-Siinä meni 13 vuoden työ. Mut ehkä mun elämän kuuluu mennä eteenpäin. Harva ihminen pystyy läpi elämänsä harrastamaan, Marsu sepitti. Mä yritin olla rohkaseva:
-Nii just, kyl sul viel vuosii on jäljellä harrastukselle. Nyt vaan nautit elämästä.
-Mut mä niin nautin tanssista, se on mun elämä, Marsu tokas heti mun perään pieni epätoivon hiven äänesään.
-No sit hei uutta parii kalastelemaan, mä sanoin -Ei se niin vaikeeta voi olla.
Multa jäi melkein lause kesken, ku Marsu hyökkäs sanoillaan:
-Ei se ole niin helppoa! En mä löydä Porista sellaista miesparia, joka tanssis samalla tasolla ja olis samat tavotteet!
-Okei okei, ei sitte, mut sun on nyt vaan hyväksyttävä tosiasiat, mä rauhottelin.-Nyt ainakin pääset kaikkiin henkilökunnan kekkereihinkin, kun ei oo treenejä joka arki-ilta tai kisoja viikonloppuisin. Eikä sun tarvi joka viikonlopun jälkeen selittää asiakkaille, ettei sun rusketus oo peräisin miltään rantalomalta.
Mun rauhottelut pelasti sen hetken, Marsu jopa vähän naurahtikin mun jutuille, mut ei se pahaa mieltään unohtanut.

Kesä kääntyi syksyyn ja syksy talveen. Mä olin saanut houkuteltua Marsun mun kanssa joogaan, mut ei se siitä innostunut. Ei se ollut innostunut seinäkiipeilystäkään eikä uinnista. Kaikkii helppoja harrastuksii mä olin käyny kokeilees sen kanssa, mutta ei niin ei. Mua alko jo vähän ärsyttämäänkin sen asenne. Jokaisissa henksubailuissa pienessä pöhnässä se sepitti, kuinka sen elämä oli muuttunut tanssin loppumisen myötä ja miten se itte oli muuttunut. Se esitteli paitoja, jotka ennen oli istunut sen päällä, mutta jotka nyt vain muka roikkuivat sen päällä muodottomasti. Ja farkkuja se esitteli, tai siis sitä, kuinka paljon raisien kohdalle oli tullut tilaa puolessa vuodessa. Ja joka kerta sen piti vähän itkeätihrauttaa sen vanhan elämän muistoksi. Se oli draamaa, jota mä vihasin yli kaiken. Olisi nyt vain iloinen siitä, että sillä oli vapaa-aikaa, jota sillä ei ennen ollut. Moni asia ärsytti mua silloin, mut Marsu oli mun ystävä ja mun oli vaan kestettävä, kyllä se huono aika ohi menisi... toivottavasti.

Siinä sohvalla mä nyt istuin ja tuijotin sitä kuvaa. Niin paljon marsumaisia elementtejä siinä oli, mutta jotain niin paljon erilaistakin, etten tiennyt, mitä sanoa. Ehkä mä nyt ymmärsin muutoksen ja kaiken muunkin.

Vaiheita

En usko, en usko
Tätä ei tapahdu!

---

Minä pelkään, minä pelkään
Pakokauhun vallassa itken.

---

Minä raivoan, minä raivoan
Itsehillintäni kohta menetän!

---

Minä anelen, minä anelen
Nöyränä minä rukoilen.

---

Olen voimaton, olen voimaton
Kuoreeni minä vajoan.

---

Olen valmis, OLEN VALMIS!
Itsekseni minä hymyilen.

Aika tanssia

Kuumuus vain yltyi. Leveät kivikadut hohkasivat kuumuuttaan muodostaen ilmaan väreitä. Ihmiset tuijottivat ja hurrasivat Mayralle. Kaikki hänen ympärillään olevat kasvot olivat hänelle tuntemattomia. Kukaan niistä ihmisistä ei kuulunut hänen kansaansa. Tämä yhteisö oli paljon suurempi ja rikkaampi kuin hänen. Täällä ihmiset asuivat kivirakennelmien sisässä toisin kuin hänen kansansa, joka vaelteli metsissä asuen lehdistä ja eläinten nahoista rakennetuissa teltoissa.  Joka puolelta kantautui rukouksia ja toivoa sisältäviä huudahduksia. Pala nousi Mayran kurkkuun hänen muistaessaan karun totuuden: hänen kansansa oli tuhottu.

Mayra oli puettu agaven kuiduista valmistettuun asuun ja hänen vartaloonsa oli maalattu kauniita symboleita, jotka ylistivät hänelle tuntemattomia jumalia. Hän oli kaunis kuin jumalatar! Mustat pitkät hiukset palmikoituna hän istui maissintähkillä, kukilla ja jalokivillä koristellussa kantotuolissa, jota neljä voimakasta orjaa kantoi hartioillaan sotureiden vahtimana. Hänen perässään kulki pitkä saattue lyhythiuksisia sotureita ja muita ylimyksiä. Viimeisenä perässä tuli jono orjia, joiden kädet oli sidottu tiukasti yhteen. Orjanauha jatkui silmänkantamattomiin, läpi koko kaupungin ja niistä orjista Mayra tunnisti jokaisen. Askel askeleelta he olivat lähempänä temppeliä. 

Mayra ei voinut enää tehdä mitään päästäkseen pois tilanteesta. Hänen olisi kaksi päivää sitten pitänyt piiloutua paremmin, jotta hänen ei tarvitsisi nyt olla tässä. Hänen oli nyt vain kuitenkin alistuttava kohtaloonsa. Häntä pelotti suunnattomasti ja muutama yksinäinen kyynel laskeutui hänen poskeaan pitkin. Hän muisteli vanhempiaan, jotka nyt olivat jo kultaisessa laaksossa jumalien valtakunnassa. Parin päivän tapahtumat vilisivät hänen ajatuksissaan sekavina. Kukaan ei taistelisi hänen puolestaan. Kukaan ei estäisi tapahtuvaa. Kuumuus ja ajatukset saivat hänet melkein tainnuksiin. Kunpa hän voisikin pyörtyä ja olla kokematta tätä! Miksi hänen jumalansa soisi hänelle tämän kohtalon? Hänhän oli ollut aina esimerkillinen ja elänyt jumalan tahdon mukaan. Epätoivo valtasi Mayran, mutta hän tiesi, että hän ei pääsisi pakoon. Hänen jumalansa oli ollut soturikansan jumalia heikompi ja hävinnyt taistelun.

Temppeli oli jo lähellä ja kulkue ohitti soturirivistön. Mayran silmät alkoivat sinkoilla sotilaasta toiseen, etsien sitä yhtä. Häntä ei ollut vaikea löytää, sillä hän seisoi temppelin ensimmäisellä askelmalla, kunniapaikalla. Hänen hiuksensa oli leikattu lyhyeksi. Hänestä oli virallisesti tullut soturi, kun hän oli ottanut ensimmäiseksi vangikseen Mayran, pahimman viholliskansan päällikön tyttären. Mayran ja soturin katseet kohtasivat. Soturi katsoi Mayraa ja pörhisti rintaansa ylpeänä. Mayra käänsi päänsä pois. Hän ei halunnut nähdä enempää.

Kulkue pysähtyi hetkeksi. Mayran vangitsija astui kantotuolin eteen ja lähti johdattamaan saattuetta kohti aurinkoa. Temppelin portaat tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Kantotuolin kohotessa yhä korkeammalle, Mayra rukoili vielä hiljaa rukouksensa. Tuleva ei olisi unta, vaan täyttä totta. Hänen olisi kohdattava se. Armon aneleminen ei auttaisi. Vain itse jumala voisi hänet pelastaa. Sisimmissään hän oli jo kuitenkin hyväksynyt sen, että mitään pelastusta ei tulisi. Hänet oli hylätty.

Mayra ei tiennyt tarkalleen, mitä tuleman piti, mutta hän oli kuullut tarinoita soturikansasta, jonka jumalat olivat ankaria ja nälkäisiä. Temppelin ylätasanteella pappi antoi merkin laskea kantotuoli maahan. Mayra yritti tulkita papin elekieltä, jotta hän ymmärtäisi, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Yhtäkkiä pappi riuhtaisi Mayran ylös kantotuolistaan. Mayraa huimasi. Pappi tönäisi hänet temppelin ylätasanteen reunalle koko kansan nähtäväksi. Hiljaisuus laskeutui kuin salama kirkkaalta taivaalta.

”Haraksatam riuto la ra krusim!” pappi huusi osoittaen tikarillaan taivasta ja kansa vastasi kuorossa saman lauseen lisäten loppuun voitonriemuisen huudon. ”Haraksatam riuto la ra krusim!” pappi huusi uudestaan osoittaen suurta maissintähkäkasaa tämän oikealla puolella. Jälleen kuului kansan riemunhuutoja. Mayra ei ymmärtänyt mitään. Pakokauhu valtasi hänet. ”Ei nyt, ei nyt, ei nyt”, hän ajatteli. Hän pelkäsi pahinta.

Pappi katsoi Mayraa silmiin. Mayra pelästyi, sillä papin silmissä ei näkynyt sielua. Mayra kuitenkin havahtui, kun hän kuuli oman kansansa kieltä: ”Tanssi!” käski pappi. Mayran sydän hakkasi ja hänen jalkansa olivat kuin muurautuneet kiinni temppeliin, ne eivät liikkuneet. Pakokauhu oli vallannut hänet.”TANSSI!” käski pappi uudelleen, paljon ankarammin. Mayra otti arasti ensimmäiset askeleet, mutta rentoutui sitten. Temppelin juurella oleva kansa oli hiirenhiljaa ja siinä hiljaisuudessa Mayra esitti tanssin soturikansalle ja sen jumalille. Mayra tiesi, loppu olisi lähellä. Hän sulki silmänsä ja tanssi.