Aika tanssia

Kuumuus vain yltyi. Leveät kivikadut hohkasivat kuumuuttaan muodostaen ilmaan väreitä. Ihmiset tuijottivat ja hurrasivat Mayralle. Kaikki hänen ympärillään olevat kasvot olivat hänelle tuntemattomia. Kukaan niistä ihmisistä ei kuulunut hänen kansaansa. Tämä yhteisö oli paljon suurempi ja rikkaampi kuin hänen. Täällä ihmiset asuivat kivirakennelmien sisässä toisin kuin hänen kansansa, joka vaelteli metsissä asuen lehdistä ja eläinten nahoista rakennetuissa teltoissa.  Joka puolelta kantautui rukouksia ja toivoa sisältäviä huudahduksia. Pala nousi Mayran kurkkuun hänen muistaessaan karun totuuden: hänen kansansa oli tuhottu.

Mayra oli puettu agaven kuiduista valmistettuun asuun ja hänen vartaloonsa oli maalattu kauniita symboleita, jotka ylistivät hänelle tuntemattomia jumalia. Hän oli kaunis kuin jumalatar! Mustat pitkät hiukset palmikoituna hän istui maissintähkillä, kukilla ja jalokivillä koristellussa kantotuolissa, jota neljä voimakasta orjaa kantoi hartioillaan sotureiden vahtimana. Hänen perässään kulki pitkä saattue lyhythiuksisia sotureita ja muita ylimyksiä. Viimeisenä perässä tuli jono orjia, joiden kädet oli sidottu tiukasti yhteen. Orjanauha jatkui silmänkantamattomiin, läpi koko kaupungin ja niistä orjista Mayra tunnisti jokaisen. Askel askeleelta he olivat lähempänä temppeliä. 

Mayra ei voinut enää tehdä mitään päästäkseen pois tilanteesta. Hänen olisi kaksi päivää sitten pitänyt piiloutua paremmin, jotta hänen ei tarvitsisi nyt olla tässä. Hänen oli nyt vain kuitenkin alistuttava kohtaloonsa. Häntä pelotti suunnattomasti ja muutama yksinäinen kyynel laskeutui hänen poskeaan pitkin. Hän muisteli vanhempiaan, jotka nyt olivat jo kultaisessa laaksossa jumalien valtakunnassa. Parin päivän tapahtumat vilisivät hänen ajatuksissaan sekavina. Kukaan ei taistelisi hänen puolestaan. Kukaan ei estäisi tapahtuvaa. Kuumuus ja ajatukset saivat hänet melkein tainnuksiin. Kunpa hän voisikin pyörtyä ja olla kokematta tätä! Miksi hänen jumalansa soisi hänelle tämän kohtalon? Hänhän oli ollut aina esimerkillinen ja elänyt jumalan tahdon mukaan. Epätoivo valtasi Mayran, mutta hän tiesi, että hän ei pääsisi pakoon. Hänen jumalansa oli ollut soturikansan jumalia heikompi ja hävinnyt taistelun.

Temppeli oli jo lähellä ja kulkue ohitti soturirivistön. Mayran silmät alkoivat sinkoilla sotilaasta toiseen, etsien sitä yhtä. Häntä ei ollut vaikea löytää, sillä hän seisoi temppelin ensimmäisellä askelmalla, kunniapaikalla. Hänen hiuksensa oli leikattu lyhyeksi. Hänestä oli virallisesti tullut soturi, kun hän oli ottanut ensimmäiseksi vangikseen Mayran, pahimman viholliskansan päällikön tyttären. Mayran ja soturin katseet kohtasivat. Soturi katsoi Mayraa ja pörhisti rintaansa ylpeänä. Mayra käänsi päänsä pois. Hän ei halunnut nähdä enempää.

Kulkue pysähtyi hetkeksi. Mayran vangitsija astui kantotuolin eteen ja lähti johdattamaan saattuetta kohti aurinkoa. Temppelin portaat tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Kantotuolin kohotessa yhä korkeammalle, Mayra rukoili vielä hiljaa rukouksensa. Tuleva ei olisi unta, vaan täyttä totta. Hänen olisi kohdattava se. Armon aneleminen ei auttaisi. Vain itse jumala voisi hänet pelastaa. Sisimmissään hän oli jo kuitenkin hyväksynyt sen, että mitään pelastusta ei tulisi. Hänet oli hylätty.

Mayra ei tiennyt tarkalleen, mitä tuleman piti, mutta hän oli kuullut tarinoita soturikansasta, jonka jumalat olivat ankaria ja nälkäisiä. Temppelin ylätasanteella pappi antoi merkin laskea kantotuoli maahan. Mayra yritti tulkita papin elekieltä, jotta hän ymmärtäisi, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Yhtäkkiä pappi riuhtaisi Mayran ylös kantotuolistaan. Mayraa huimasi. Pappi tönäisi hänet temppelin ylätasanteen reunalle koko kansan nähtäväksi. Hiljaisuus laskeutui kuin salama kirkkaalta taivaalta.

”Haraksatam riuto la ra krusim!” pappi huusi osoittaen tikarillaan taivasta ja kansa vastasi kuorossa saman lauseen lisäten loppuun voitonriemuisen huudon. ”Haraksatam riuto la ra krusim!” pappi huusi uudestaan osoittaen suurta maissintähkäkasaa tämän oikealla puolella. Jälleen kuului kansan riemunhuutoja. Mayra ei ymmärtänyt mitään. Pakokauhu valtasi hänet. ”Ei nyt, ei nyt, ei nyt”, hän ajatteli. Hän pelkäsi pahinta.

Pappi katsoi Mayraa silmiin. Mayra pelästyi, sillä papin silmissä ei näkynyt sielua. Mayra kuitenkin havahtui, kun hän kuuli oman kansansa kieltä: ”Tanssi!” käski pappi. Mayran sydän hakkasi ja hänen jalkansa olivat kuin muurautuneet kiinni temppeliin, ne eivät liikkuneet. Pakokauhu oli vallannut hänet.”TANSSI!” käski pappi uudelleen, paljon ankarammin. Mayra otti arasti ensimmäiset askeleet, mutta rentoutui sitten. Temppelin juurella oleva kansa oli hiirenhiljaa ja siinä hiljaisuudessa Mayra esitti tanssin soturikansalle ja sen jumalille. Mayra tiesi, loppu olisi lähellä. Hän sulki silmänsä ja tanssi.